Scars are not Signs about Weakness...

Heipsan kaikille!

Sain vihdoin idean ja päätin siitä kirjoittaa tänne Blogiin uuden postauksen.

Ajattelin kertoa teille vähän minun lapsuudesta ja siitä miten minä ja minun ajattelutavat ovat muuttuneet muutamassa vuodessa.

Tämä aihe on minulle todella henkilökohtainen, koska olen kokenut elämäni aikana todella paljon kaikenlaista.
Tunteet ja ajatukset ovat menneet hirveää vuoristorataa ja olen kohdannut paljonkin ongelmia ja asioita, jotka muuttavat ihmistä kuin ihmistä.

Huomasin, että tästä postauksesta tulee todella pitkä mutta toivon että jaksaisitte lukea tämän postauksen loppuun asti. <3

ANYWAYS,
LET`S START!

Eli minä synnyin 13. päivä tammikuuta vuonna 2000 ja olin syntyessänikin hieman erilainen kuin muut sen ikäiset lapset.
Olin hieman isokokoisempi lapsi ja olin ollut kuulemma jo tuolloin kovapäinen pikkutyttö.

Melkein puolitoista vuotta syntymästäni sain pikkusiskon, Iidan, josta olen yrittänyt pitää huolta tähänkin päivään asti.
Olemme aina turvautuneet toisiimme, kun ongelmat ovat käyneet liian suuriksi.

Minun ja siskoni välit olivat ensin takkuiset.
Hän juonitteli aina syyt minun niskoille, mutta kun muutin äidin luokse, välimme muuttuivat kokonaan.

Aloimme pitämään kontaktia yllä, sekä puhumaan kaikista meille tärkeistä asioista ja mieltä painavista ongelmista.

Suojelin Iidaa aina koulukiusaamiseltakin ja sen takia olinkin puhuttelussa muutaman kerran ala-asteen aikana... :D
Hän on minulle tärkeä ja sen takia yritän suojella ja opettaa häntä pärjäämään elämässä.

Asioita joita rakastimme tehdä Iidan kanssa oli Disney - leffojen ja Barbie - elokuvien katselu sekä rakastimme kaikenlaisia juhlia esimerkiksi joulua ja uutta vuotta. 

Jouluna odotimme aina vain lahjojen avaamista ja piparkakkujen syöntiä sekä glögiä <3

Uusi vuosi meni iskää suututtaessa, sekä parhaan kaverin kanssa raketteja ammuskellessa läheiseltä kalliolta.

Sytytimme myös tähtisadetikkuja sekä kisasimme kenen tikku kestää/loistaa pidempään :D

Muistan myös sen, kun joka ikinen vuosi ensilumi alkoi satamaan aina kun viimeinen raketti oli ammuttu.

Minulle rankinta lapsuudessani oli vanhempieni ero.
Syytin siitä monta vuotta itseäni ja yritin jo pienenä muuttaa omaa itseäni, toivoen että äiti ja isä palaisivat takaisin yhteen.

Opin kuitenkin elämään sen asian kanssa päivät, viikot ja vuodet kerrallaan... 

Myönnän että en ollut hänelle aluksi kovinkaan kiltti, mutta nyt olen iloinen siitä, että sain maailman parhaan ihmisen äitipuoleksi! <3

Samoin voin sanoa äidinkin puolelta.
Sain maailman parhaimman isäpuolen ja myönnan että vihasin häntäkin ensin todella paljon, mutta nyt rakastan heitä molempia, koska he ovat kestäneet ja pystyneet rakastamaan minua vaikka eivät olekaan oikeita vanhempiani.

Aloitin koulun vuonna 2007, kun olin 7-vuotias nuori tyttö täynnä intoa, mutta myös jännitystä tulevasta "kasvaminen aikuiseksi"-vaiheesta.

Kouluajoiltani ei hirveästi ole mitään mukavaa muisteltavaa, koska minua kiusattiin koulussa ensimmäisestä luokasta ammattikouluun asti...

Olin aina se ulkopuolinen, koska satuin olemaan hieman isokokoisempi lapsi eli olin suoraansanottuna lihava.

(Painoin melkein kaksi kertaa enemmän kuin muut minun "kaverit".)

Olin kiusattuna myös sen takia, että olin aika yksinäinen.

Minulla ei sattunut olemaan ketään muuta kaveria koulussa kun Anni, joka oli minun paras ystävä ja on vieläkin yksi parhaimmista.

Kiusaaminen koulussa on ollut lähinnä henkistä mutta välillä myös fyysistäkin esim. tönimistä ja lumi- ja jääpalojen heittelyä.

Ja oloani pahensi myös se, että koulun opettajat eivät tehneet mitään asialle.

5. ja 6. luokalla muutin äidin luo asumaan pääasiassa pakoon sitä pahaa oloa, joka minulla oli mutta oloni paheni kuitenkin entisestään, kun en aluksi sopeutunut uuteen kouluun ja olin erilainen kuin muut koulun opiskelijat.

Sain paniikkikohtauksia koulussa ja kotona, sekä menin joka päivä kauppaan ostamaan herkkuja jonka vuoksi lihoin entisestään...

Yläasteella ystävät jotka olin saanut ala-asteen aikana muuttuivat kokonaan ihmisiksi joita en enää tunnistanut samoiksi vanhoiksi kavereiksi.

Kaveriporukat vaihtuivat ja olin taas yksin.

Aloin kuuntelemaan "sairasta" musiikkia ja ulkokuoreni muuttui täysin.

Aloin pukeutumaan emo- ja goottimaiseksi ja kaikki tummat ajatukset ja teot olivat läsnä elämässäni.

Ammattikoulun aloitus sai minut iloiseksi, koska pääsin pois paikasta joka ahdisti minua 5. luokasta 9. luokkaan asti.

Harmikseni tämä olotila jatkuu vieläkin, koska nyt kaikki ulkonäköpaineet ja seurusteluasiat pyörivät ympärilläni koko ajan.

Rakastuin kunnolla ensimmäistä kertaa ammattikoulun 1. luokalla poikaan joka oli 22- vuotta vanha.

Koko seurustelumme ajan, hän alisti minua ja haukkui ja pisti kaikki hänen ongelmat minun syyksi, jonka jälkeen omatuntoni ja itsekunnioitukseni tipahti lähemmäs nollaa...

Suhde loppui 9 kuukauden jälkeen pettämiseen, joka jälkeen olen ollut varovainen jokaisen pojan kanssa.

Aloin laihduttaaan, koska koin sen auttavan minua suhteen parantamisessa, sekä iso askel kaverien hyväksynnän saamiseksi.

Jätin aterioita välistä ja kävin myös joskus oksentamassa ruuan ulos, koska en halunnut liikkua.

Huomasin vasta tänä vuonna, että syömällä terveellisemmin esimerkiksi enemmän salaattia, paino tippuu hyvinkin nopeasti.

Koen vieläkin olevani ylipainoinen ja suoraan sanottuna vihaan itseäni sen takia miltä näytän kun kävelen huoneeseeni ja katson peiliin...

Mielen muuttaminen omasta kehostaan ja kiusaamisesta koituneista arvista paraneminen ei ole niin helppoa kuin olettaisi, koska jatkuvien negatiivisten asioiden kohtaaminen voi muokata ajatusmaailmaa vahvastikin.

Tämä prosessi on pitkäaikainen mutta haluan saada omatuntoni takaisin edes puoliksi, sellaiseksi millainen se oli ennen.

Onneksi pahimmista ongelmista pääsee kuitenkin yli, kun yrittää ja lopulta aika ja lähimmäisten tuki auttaa paljon. <3

Kiitos kun jaksoit lukea!

Rakkaudella,

HennaCaroliina